Norjaan nro II

Nyt minä kerron mikä ratsastuksessa oikein mättää. Ensimmäiseksi täytyy sanoa se että ratsastus ei ole mitään uutta, olenhan minä ratsastanut pienenä vuoteen 1999 saakka. Se loppui siihen että minä olin painava poika ja hevonen ei jaksanut meitä kahta kantaa koska jonkun piti istua takana. Lopulta minä ratsastin osan aikaa istuen ja osan aikaa uskokaa tai älkää niin mahallani, koska siinä oli helpompi olla. Tosin kerran minä pelästyin kun hevonen näki toisen hevosen ja hirnahti, se tuntui pelottavalta. Ratsastukseen tarvitaan kaksi tukijaa, oikeastaan kolme tukijaa. Eli terapeutti istui minun takana hevosen selässä, äiti tai sisko tuki sivusta etten minä olisi kaatunut. Se oli aika rankkaa hommaa kun minua sattui vielä takapuoleenkin se istuin alusta. Älkää luulko että minä olisin joku arkajalka, pelkäisin sen takia hevosta. Olen päättänyt seuraavaa: otan sieltä digikuvia en videokuvaa koska jokainen tietää mitä se ratsastus on. Kaikenlaisista uusista lajeista mitä en ole koskaa kokeillut niin aion kokeilla kaikki, olkoot se kuinka extremeä tahansa. Jos minun terveys antaa siihen luvan, pitää kuunnella omaa kehoa. En tarkoita sitä että olisin jatkuvasti kipeä mutta kaikki mihin minä pystyn osallistumaan niin osallistun. Olkoon se kuinka vaarallinen laji tahansa. Sitä tässä on tultu hakemaankin, vauhtia ja vaarallisia tilanteita eikä sivusta seuraajan roolia. Minä odotan innolla sitä Norjan reissua, ainoa mikä minua pelottaa leirissä on se että leirillä on yksi ainoa huone joka on varattu yhdelle hengelle, saanko minä sen? Olisin hyvin onnellinen jos saisin sen. Kerran kävi niin hassusti että minä nukuin samassa huoneessa toisten kanssa enkä saanut unta vaikka kuinka yritin nukkua. Katsotaan miten minulle käy sen asian suhteen.