Nyt mie kerron siitä, mikä puhelu sai minut jännittämä'n koko tiistaipäivän. Yle X:ltä soitettiin mulle ja kysyttiin minua puhelimeen, olin tietysti kaverin opista ottanu selville, että puhelinta pitää kantaa koko ajan mukana.
Kun kaverini vastasi puhelimeen, siellä oli edellinen soittaja, josta mie kerroin, kyseli harrastuksia, mitä miä teen, ja semmosia. Miä sanoin, että käyn seurakunnan solussa. Sitten hän kysyi, mitä minä pidän omana lempparibiisinä tällä listalla. Miä vastasin sen puhelinlangat -toiveen, eli Joan Osbournen One of Us. Hän soittaisi minulle puoli kuudelta.
Rupesin miettimään kahta asiaa: millon solu on perustettu, ja kuinka paljon siellä käy porukkaa, jos sitä tultaisiin kysymään. Ja miksi se solu on perustettu. Siihen miä osaisin vastata ihan tosta noin vaan.
Kun se puhelu tuli, Whitney Houstonia oli 1:17 jäljellä. Olin laittanu paperille ylös ne perusteet, jotta avustajan on helpompi tulkata. Kun se suora lähetys alkoi, minua suoraan sanottuna ehkä vähän jännitti, täytyy myöntää. Hän kysyi, että miten Niken päivä on menny, vastasin niinku asiat oli: olen jännittäny koko päivän tätä oma lista -ohjelmaa. Sitten hän kysyi säästä, niinkun radiokanavilla toimittajat aina kyselee.
Sitten tuli semmonen kysymys, mitä ei ollut minun käsikirjoituksessa: mitä olisi semmoista mukavaa sadepäivän tekemistä. Siinä vaiheessa sanoin että apua, tulipas hankala kysymys, kun en osannu odottaa tämmöstä. Vähän sama tilanne kun kaverilla oli Aavan meren tuolla puolen -ohjelmassa uutisaiheita kysyttäessä. Sitten mie mietin, ja muistin että mitä me perjantaina tehään: paistetaan lettuja. Sanoin, että paista lettuja! Sitten olikin aika laittaa mun biisi soimaan.
Odotin, että ne juttelee biisin jälkeen, mutta toimittaja otti nettikatsomon kuulokkeen, sanoi, että valitettavasti meillä loppui aika kesken. Olin niin sanotusti pettynyt, koska olin miettiny asioita koko aika. Kerroin hänelle viimisten kahen biisin perustelut, mitä oli tulossa.
Mun pitää myöntää yks asia: vaikka minä olen kaks kertaa kuunnellu sen Irinan biisin, silti mua alkaa heti harmittaa, kun kuulen sen, kun se biisi lähtee soimaan. Olen päättänyt seuraavaa: jos oma lista -ohjelma on vielä kahden-neljän vuoden kuluttua, silloin miä osallistun ohjelmaan uudestaan, koska minulle jäi niin paha maku suuhun. Silloin kukaan ei edes muista enää, kuka minä olen.
Toinen listaohjelma on aika mielenkiintoinen, kun avustaja muuttui minuksi.
Olin lähettänyt Radio Aaltoon kanssa oman listan. Ne soittikin sieltä. Halusivat, että avustajani ne puhuu nauhalle, että kuulijat saa selvää paremmin, missä mennään. Avustaja ei tiennyt sitä minun toista listaa. Hän joutui kaivamaan sen sähköpostista. Minulle se oli ihan sama, kun mie inhoon radion automaattisysteemiä. Tarkoitan tällä sitä, että ei oo kukaan puhumassa, vaan sanellaan ne listat nauhalle.
Mitä ois tapahtunut, jos naisia ois ollu täällä? Sitten me oltais varmaan sanottu, että tässä neliraajahalvaantuneen avustaja, hän on valinnut ne biisit.
Jos olis ollu se juontaja, joka soitti minulle, äänessä, niin sitte oisin ehdottomasti vaatinut, että minä haluan puhua sinun kanssa. Mutta koska se oli ikäänkuin automaatille nauhotus, niin en mie tykkää puhua siihen, koska miä tosiaan inhoon automaattisia nauhotuksia.
Että tämmöinen blogi tällä kertaa.
Ps. Arvatkaa mitä miä sanoin avustajalle siinä, kun me odotettiin Yle X:n puhelua? Muista esitellä itsesi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti