Kävin tiistaina lääkärissä keskussairaalassa. Tuloksena oli, että saisin kutsun kyynelkanavahuuhteluun.
Eilen sattui niin hauskasti, että me oltiin menossa Rossoon pitsalle, kun mun puhelin alkoi yht´äkkiä soida. Äiti ei kerinnyt siihen vastata. Hetken päästä äitin puhelin soi. Hän vastasi. Siellä olikin hoitaja keskussairaalasta joka ilmoitti, että täällä on huomisaamuna peruutuspaikka, pääsisittekö tulemaan. Lopputulos oli se, että minä olin tänään Kotkan keskussairaalassa.
Kun me mentiin sinne, meitä kohtasi aika karmaiseva totuus. Sähköt oli pois ja hissit ei toimineet. Lopulta me päästiin pohjakerrokseen tavarahissillä. Se oli ainut toimiva hissi koko talossa. Invakuski lykkäsi minua ja äiti vei lattianosturia.
Kun me tultiin sinne osastolle, meille sanottiin, että se oli väärä osasto!! Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin. Aikamme odoteltuamme pääsimme samalla hissillä ensimmäiseen kerrokseen uudelleen. Äiti juoksenteli koko ajan paksu takki päällä ja lopulta älysi hikisenä hississä, että takinhan voi ottaa pois päältä. Vihdoin löysimme päiväkirurgisen osaston toimiston ja sen ainoan potilashuoneen. Olimme myöhässä jo 20 minuuttia.
Lopulta sähköt kuitenkin palasivat. Meitä nauratti niin kovasti, kun hoitaja sanoi topakasti toimistossa eräälle papalle, että: "te olette vielä siinä ja teidän pitäisi olla jo leikkaussalissa"!!
Pappa hätyytettiin vessaan vaihtamaan leikkaussalivaatteet.
Heti kun äiti poistui huoneesta hakemaan jotakin, tuli verikokeen ottaja ottamaan minulta verikoetta. Kaksi kertaa ihmettelin, miksi näin pieneen toimenpiteeseen on näin isot valmistelut. Laboratoriohoitaja oli huumorintajuinen. Hän sanoi tulevansa hakemaan lisää jos ei riitä. Lopulta meille tuli aika lähteä leikkaussaliin. Mie sanoin yhdelle hoitajalle, että hän on syönyt metwurstia, koska hänen henkensä haisi sille. Hoitaja sanoi, että ei ollut syönyt. Äiti epäili, että minun henki haisi. Annoin äidille luvan poistua siinä vaiheessa kun olin jo saanut vähän unilääkettä suoneen.
Kun heräsin, niin hämmästyin, sillä mie olin edelleen leikkaussalissa. Luulin nukutuksen häipyvän pikku hiljaa vasta heräämössä. Ei siinä tarvinnut kauan nokka tuhista. Äiti tuli minun luo heräämöön.
Kaikki päättyi hyvin. Nyt mie olen turvallisesti kotona, mutta silmän alus mustana. Avustaja oli vastassa ja sanoi, että sitä on nyt sitten tapeltu!
Huomenna jatkuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti